Kuukausittainen arkisto:helmikuu 2012

61 tuntia

Rajua räimettä ja räiskintää, silmitöntä ryskettä ja hivuttavaa jännitystä kohti räjähtävää loppua! Kaikki, jotka nautitte kiivaasta toiminnasta luettuna, suosittelen lukemaan tämän kirjan ja kaikki muut sarjaan kuuluvat. Juoni on tiivistä ja nautittavaa luettavaa, pahat ovat pahoja ja hyvät hyviä, vaikkakin hieman kyseenalaisin keinoin. Jos olet ajatellut, että oikeuden omiin käsiin ottaminen on suositeltavaa, tuskin olet ajatellut sitä ihan tässä mittakaavassa.

Lee Childin Jack Reacher-kirjat ovat selkeästi miesten kirjoja, mutta omalla tavallani nautin niitten maskuliinisesta tunnelmasta. Näissä ja tässä kirjassa ei turhia tunteilla ja jos tunteillaan niin vain ihan pikkuisen ennen kuin vedetään turpaan niin, että hampaat natisevat. Jack Reacher on entinen USA:n armeijan sotilaspoliisi, alansa huippu, mutta virallisen työnsä jo taakseen jättänyt. Kirjoissa hän vaeltaa ympäri USA:ta ja sattuu, mitä mielenkiintoisimmille paikkakunnille, joissa yleensä jokin asia on täysin päin mäntyä. On korruptoituneita poliiseja, hulluja militantteja ryhmiä, salamurhaajia, palkkatappajia ja kaikkea siltä väliltä ja enemmänkin. Ja ihan sattumalta Jack Reacher pistäytyy paikkakunnalle ja alkaa, yleensä vastentahtoisesti, selvittelemään asioita.

Juoni kehittyy aina samalla tyylillä: Reacher saapuu ja sitten tapahtuu jotain outoa. Yleensä mukana on jokin USA:n lainvalvontajoukkio ( LAPD, FBI, CIA, DEA, ABC, JNE.), joka vain ei ole työnsä tasalla ja tarvitsee apua. Ja apuahan he saavat, eivät kenties ihan virallista tai laillista, mutta sankarimme onkin loistava ottamaan lain omiin käsiinsä ja lopulta haihtumaan paikalta, kun asiat ovat selvinneet. Reacher häipyy ennen kuin kukaan ehtii pahemmin kysellä mitä, missä, milloin ja kuka.

Henkilöhahmot ovat selvillä heti. Kirjailija kertoo kursailematta kuka on paha ja kuka on hyvä ja kuka siltä väliltä. Kuitenkin tapahtumia ei voi ennalta arvata. Yleensä ne tapahtuvat arvaamatta ja saavat Reacherin tajuamaan enemmän ja enemmän kuviosta, johon on sotkeutunut. Hänen päättelytaitonsa ovat hienoja, kehittyneet äärimmilleen armeijassa, mutta se mikä on vielä hienompaa on hänen kykynsä nujertaa vastustajansa. Tässä asiassa ei olla turhan tarkkoja, kunhan pahoista päästetään ilmat pihalle niin maailma on parempi paikka. Harvoin kirjan lopussa henkilöhahmoista on kovinkaan montaa enää elossa, mutta toisaalta mitä väliä.

Luen juuri näitä kirjoja siksi, että kaikessa liioittelussaan ja kiivaassa väkivallassaan, ne ovat mitä oivimpia kuvauksia USA:n monitahoisuudesta. Siinä maassa vain on jotain pahasti sekaisin ja näitä virheitä korjaa omalla raivokkaalla tavallaan Jack Reacher. Ja koska juoni kantaa alusta loppuun asti ja lopussa rytisee aina kunnolla, palaan näihin kirjoihin uudelleen ja uudelleen. Ne vain ovat niin uskomatonta väkivaltaviihdettä, että harvemmin tällaista saa nähdä elokuvissa tai televisiossa.

61 tuntia ei ole mikään poikkeus tässä sarjassa. Kenties toiminta alkaa vähän myöhemmin kuin yleensä, mutta koska juoni kutkuttaa ja linkkiä pahan ja pahojen tapahtumien välillä ei heti nähdä, jaksaa toimintaa odottaakin. Motiiveina tässä kirjassa ovat raha, valta ja huumeet. Ne niin monesti muulloinkin esiintyvät kimmokkeet.

Lopuksi sitten vielä pieni toive Hollywoodin suuntaan. Olen nimittäin kuullut huhuja, että Jack Reacher saadaan valkokankaalle. Huhu jatkuu, että pääosaa esittäisi Tom Cruise. Mietin vain, että eikö sieltä parempaa kandidaattia pääosaan löytyisi, kun ero näyttelijän ja roolihahmon välillä on huomattava. Jack Reacher on 195cm pitkä ja 110kg painava…. Kaikki voivat päätellä itse, mikä se huomattava ero on.

Lee Child: 61 tuntia. Karisto 2010. Suom. Jukka Jääskeläinen.

Englanninkielinen alkuteos: 61 Hours, 2010.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuvat ja tv, Kirjallisuus

Punaista Tomua

Suljetun paikan jännärit ovat vaikeita lukijalle, ne aiheuttavat päänvaivaa heti alusta asti, koska lukija oppii nopeasti hahmot ja heistä tulee kuin vanhoja tuttuja. Punaista Tomua on osittainen suljetun paikan mysteeri; Sen päätapahtumapaikkana on Shetlandin saariryhmässä sijaitseva pieni saari ja sen tiivis yhteisö. Toki saarelta pääsee pois ja vaikka kuinka kauas, mutta silti kirjassa on suljettu tunnelma. Sen päähenkilöt ovat saarelaisia, jopa poliisit jotka saapuvat selvittämään rikoksia ovat kotoisin Shetlandinsaarilta. Kaikki tuntevat lähes kaikki, mutta silti salaisuudet kietovat saaren verkkoonsa ja pakottavat veritekoihin. Juuri salaisuudet kiehtovat mieltä suljettujen paikkojen rikoksissa, ne ovat heikosti aistittavissa pinnan alla, mutta pysyvät piilossa kunnes rysähtävät esiin ja saavat aikaan pahuutta.

Harvat kirjailijat onnistuvat luomaan yhtäaikaa nykyaikaisen, mutta pysähtyneen tunnelman kirjoihinsa. Ann Cleeves on siinä onnistunut, johtuen tapahtumapaikasta. Saarten asukkaat kyllä viettävät modernia elämään, mutta kuitenkin ovat kiinni perinteissään ja eristyneisyydessään. He ajattelevat eri tavalla kuin muut, ja sen huomaa niistä henkilöistä, jotka ovat tulleet saarille muualta, työn tai rakkauden mukana. He eivät ymmärrä vanhan yhteisön tuomaa taakkaa samanlaisena kuin ne henkilöt, jotka ovat aina asuneet saarilla. Uusille taakkana on se, että kaikki tuntuvat tietävän kaiken ja vanhoille se, että kaikki eivät saisi tietää kaikkea.

Kirjan päähenkilö on komisario Jimmy Perez, itsekin saarilla kasvanut ja sen outoudet tunteva poliisi. Välillä rikosten selvittäjät ovat niin kiinni kaikessa muussa kuin rikoksessa, että he eivät huomaa ilmeistä, vaan märehtivät omia huoliaan ja murheitaan Tässä kirjassa kuitenkin komisario Perez onnistuu kiinnittymään työhönsä kuten kunnon työnarkomaani ainakin, ja sekös suomalaista miellyttää. Hänen ajatuksensa askartelevat rikoksissa kuin parhaankin Hercule Poirotin, mutta tietenkään hän ei yllä samalle tasolle. On helposti huomattavissa, että kirjailija on saanut hahmoonsa vaikuitteita Agatha Christien mainiosta pikku-belgialaisesta.

Ainut asia, joka kirjassa suuresti ilahduttaa on, sen yllätyksellinen loppu. Harvoin pääpahis pysyy piilossa niin hyvin ja niin taitavasti kuin tässä kirjassa. Punaisen Tomun rikollinen paljastuu vasta niin lopussa kirjaa, että hetken lukija luulee, ettei ketään saadakaan kiinni. Tämä myös aiheuttaa sen, että kirjan lähes unelias tunnelma alkaa kiihdyttää vaihtiaan loppua kohti turhankin nopeasti. Toisaalta jos lukijalle olisi aiemmin paljastettu yhtään enempää olisi ollut helppoa arvata murhaaja, joten niin hyvää kuin pahaakin on vauhdikkaassa lopussa.

Kaiken kaikkiaan Punaista Tomua on suhteellisen hyvä rikosjännäri, se ei kenties nostata pulssia ja saa pelkäämään pimeässä vaanivaa tappajaa, mutta vie lukijan silti leppoisasti mennessään. Se sopii iltalukemiseksi tai kevyeksi matkalukemistoksi, koska sen voi laskea käsistään helposti, eikä vaadi sen kummenpaa huomiota lukijan ajatuksilta. Omia rikoksen selvittäjän älynlahjoja ei tarvitse käyttää.

Sitten vielä vinkki tuleville kirjailijoille: Kukaan ei voi yltää samalle tasolle kuin Hercule Poirot! Joten älkää edes yrittäkö.

Ann Cleeves: Punaista Tomua. Karisto, Hämeenlinna 2009. Suom. Anukka Kolehmainen.

Englanninkielinen alkuteos: Red Bones, 2009.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Ase itse

Kun fantasiaromaanin ensimmäisellä sivulla yhden päähenkilön ensimmäinen repliikki on ”paska”, voi siitä päätellä kaksi asiaa; Kirja on, joko erittäin hyvä tai sitten paska. Päästessäni alkua pidemmälle olin melko varma, että kirja on juurikin jälkimmäinen. Sen kerronta oli hieman lapsekkaan haparoivaa ja kieli ei muuttunut yhtään alkua säkenöivemmäksi. Muutaman kerran jo harkitsin jättäväni kirjan kesken, joka ei todellakaan ole tyypillistä minulle. Päätin kuitenkin rohkeasti kahlata eteen päin ja lopulta se kannatti.

Ase itse on englantilaisen kirjailijan, Joe Abercrombien, esikoinen ja luultavimmin siitä johtuen alku oli hieman kankeahko. Myös päähenkilöt tuntuivat olevan täysin irrallaan sekä tarinasta, että toisistaan. Pintapuolisesti rääpäistyjä ”sankareita” kukin omissa elämissään. Onneksi kirjailija pääsi juonesta kiinni jonkin verran ennen puolta väliä. Kieltämättä pitkä aika lukijalle pyristellä kappale kappaleelta eteen päin. Kirja oli vain välillä pakko laskea pois käsistä, kun verkkainen tarina alkoi raastaa hermoja, mutta lopulta jyvä löytyi ja juoni alkoi syöksyä kohti parempaa.

Oli kieltämättä mielenkiintoista seurata sitä, miten kirjailija kehitti itseään kirjan aikana. Alun epävarmojen askelten jälkeen tarina lähti kulkemaan ja hahmot syvenivät, ja niitten mukana myös kieli. Mitä lähemmäs kirjan loppua pääsin, sen useammin yllätin itseni naureskelmasta ääneen päähenkilöiden keskusteluille. Varsinki inkvisiittori Gloktan päänsisäiset ajatukset olivat hykerryttävää luettavaa.

Ase itse on kuitenkin hyvin perinteistä fantasiaa, jossa taikuus, väkivalta ja mitä kummallisemmat hahmot sotkeentuvat mielenkiintoisesti toisiinsa. Sen kolmesta pääsankarista kaksi on melkoisen tyypillisiä ja kolmas onneksi raikas poikkeus. Barbaari Logen ja Kapteeni Luthar ovat mukavia, mutta tavallisia hahmoja, joista ensimmäinen on villi ja väkivaltainen mies pohjoisesta ja jälkimmäinen keikarimainen hienostelija, joka vahingossa sotkeutuu joukkoon. Ainoastaan inkvisiittori Gloktan kiusattu ja raihnainen olemus, itsetutkiskeluineen tuo värikkyyttä päähenkilöihin. Päähenkilöitten lisäksi epämääräinen joukko sivuhahmoja raikastuttaa kirjaa luonteillaan, jotka paljastuvat enemmän tai vähemmän vinksahtaneiksi. Erityisesti Barbaari Logenin entisen joukkion harjoittama mielikuvituksellinen väkivalta saisi Quentin Tarantinonkin innostumaan.

Kirjan tarina on myös hyvin perinteinen. Siinä tämä sekalainen seurakunta hiljalleen päätyy toistensa seuraan jahtaamaan jotain, mikä ei vielä kirjassa paljastu. Tarkoituksena on selkeästi pelastaa koko maailma kaiken nielevältä tuholta, tai vastaavasti syöstä se siihen. Muuten voisi sanoa, että kaikkine juonitteluineen, selkään puukottamisineen ja kiduttamisineen kirja on tyypillistä ja perinteistä fantasiaa lähes parhaimmillaan. Se ei yllä parhaitten joukkoon, mutta on ihan siinä kannoilla. Joten jään odottamaan, että saan jossain vaiheessa käteeni sarjan toisen osan ja pääsen näkemään oliko ensimmäinen osa vain pelkkää hämäystä vai pystyykö tämä kirjailija luomaan yhden suhteellisen hyvän kirjan lisäksi vielä useammankin.

Suosittelisin kirjaa lukijoille, jotka eivät hätkähdä alun verkkaista ja haparoivaa otetta, vaan ymmärtävät että loppua kohti rytinä yleensä lisääntyy. Kaikkein herkkävatsaisimpia lukijoita suosittelisin välttämään kirjaa tai ainakin jättämään syömisen vähemmälle, sillä välillä väkivalta ja luitten rutina voi aiheuttaa hetkittäistä kuvotusta.

Joe Abercrombie: Ensimmäinen laki: osa 1, Ase itse. Kustannusosakeyhtiö Kirjava, Helsinki, 2009. Suom. Satu Hlinovsky.

Englanninkielinen alkuteos: The Blade Itself, 2006

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Prologi

Tässä blogissa minun on tarkoitus jakaa mielipiteitäni lukemisistani ja satunnaisesti elokuvista tai tv-sarjoista. Suurimmaksi osaksi aion kuitenkin kirjoitella kirjoista tai muuten kirjallisuudesta. Kaikki toki ymmärtävät myös sen etteivät nämä ole universaaleja totuuksia, vaan amatöörikirjoittajan ja harrastelijalukijan mielipiteitä. Otan vastaan kommentteja ja mikään ei ole sen mielenkiintoisempaa kuin keskustella kirjoista toisten kiinnostuneitten kanssa.

Kirjallinen makuni on laaja ja näin ollen ei kannata kauhistua vaihtelevuutta. Luen yleisesti ottaen paljon ulkomaista kaunokirjallisuutta, koska tunnen, että suomalainen kirjallisuus on hieman liian lähellä vaikka fiktiivistä onkin. Kun luen haluan päästä kauas tai ainakin kokea pääseväni rajojeni ulkopuolelle. En halua kuvitella jotain rikosta tai rangaistusta tapahtumaan Ouluun, Kokkolaan, Lahteen tai Helsinkiin. Ne ovat liian tuttuja ja liian lähellä. Joten turha valitella kotimaisen kirjallisuuden puutetta. Otan kuitenkin vastaan ehdotuksia ja suosituksia hyviksi koetuista kotimaisista kirjoista, joten kannattaa ehdotella eikä marista.

Kiinnostukseni painottuu dekkareihin, rakkausromaaneihin, fantasiaan ja satunnaisesti scifiin eli lähes kaikki käy. Elämänkerrallinen kirjallisuus ei ole minua varten, ainakaan vielä. Kenties iän karttuessa siirryn myös lukemaan niitä ja teen sitten syvällisiä luotauksia niitten pohjalta. Toki voi olla, että siinä vaiheessa olen vaihtanut bloggaamisen pelkkään lukemiseen, kuten olen tähän asti tehnyt. Sitähän sanotaan, että elämä kiertää kehää.

En ole aiemmin pitänyt lukupäiväkirjaa, enkä päiväkirjaa yleensäkään. Ajattelin, että virtuaalinen lukupäiväkirja on hyödyllisempi kuin yksikseni kirjoitella paperille mielipiteitäni. Toivottavasti edes joku saa täältä vinkin hyvään kirjaan tai tajuaa kiertää jonkin tietyn kirjan kaukaa. Pääasia on, että satunnaisilla blogini lukijoilla on hauskaa ja itselläni tietenkin.

Palaan asiaan pian ja sitten minulla luultavasti on jo kirja, josta kertoa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kiveen Kirjoittaja

Kiveen Kirjoittaja.

4 kommenttia

Kategoria(t): Uncategorized