Kuukausittainen arkisto:Touko 2012

Mysteerien Huvila

Kun luin Kuoleman Vuodenajan, ajattelin etten välttämättä palaa enää Nic Costa-romaanien pariin. Ei siksi, että kirja olisi ollut huono, mutta ihan vain siksi ettei se ollut kovin hyväkään. Silti huomasin kirjastossa pyörähtäessäni tarttuvani sarjan seuraavaan romaaniin, Mysteerien Huvilaan. Jokin tässä hieman alakuloisessa poliisissa kiehtoi minua niin, että päädyin ottamaan kirjan mukaani. Eikä se ollut ollenkaan huono päätös.

Nic Costa on palautunut edellisen kirjan tapahtumista ja hänellä on uusi työpari. He alkavat tutkimaan suosta löytynyttä nuoren tytön ruumista ja sitä, milloin tämä merkillinen ruumis on suohon päätynyt. Alkaa näyttää nopeasti siltä, että tytön löytyminen käynnistää uusien tapahtumien sarjan, joka kietoutuu mielenkiintoisesti vanhojen myyttien ja mafian ympärille. Vastaansa poliisit saavat Rooman mafian merkittävimmän miehen, sekä hänen omalaatuisen perheensä. Tietenkään mikään asia ei paljastu ennen kuin ruumiita on tullut lisää, ja tämä taas ajaa poliisit ihan hämilleen, sillä vainajat eivät tunnu liittyvän juttuun mitenkään. Kaikeksi onneksi patologi Teresa Lupo sekaantuu juttuun löytäen aivan uusia johtolankoja.

Kirja on kirjoitettu niin, ettei kukaan tiedä, edes lukija, mikä on totta ja mikä valhetta. Poliisit hapuilevat pimeässä sokkelossa, myös kirjaimellisesti, ennen kuin totuus hitaasti alkaa paljastua. Juonen käänteet lopussa ovat erittäin oivaltavia ja niitä ei todellakaan osaisi odottaa. Kirjan lopussa lukija jää miettimään, mitä salaisuuksia Mysteerien Huvila jätti vielä kertomatta ja palataanko niihin vielä jatkossa.

Mysteerien Huvila on parempi kuin edeltäjänsä Kuoleman Vuodenaika. Hahmot alkavat syventyä ja heidän ajatuksen juoksuunsa pääsee paremmin perille kuin ensimmäisessä kirjassa. Silti voi sanoa, ettei ole pakko lukea kirjoja järjestyksessä, sillä ne ovat täysin itsenäisiä teoksia, joka tietenkin helpottaa, jos ei satu löytämään kirjoja oikeassa järjestyksessä.

Voi sanoa, että tässä kirjassa pystyy jo nauttimaan Nic Costan erilaisesta ajattelutavasta, sekä ymmärtämään paremmin myös muita hahmoja. Heidät esitetään paljon inhimillisemmässä ja helpommin lähestyttävässä valossa kuin Kuoleman Vuodenajassa. Heistä alkaa myös pitää eri lailla kuin ensimmäisessä kirjassa, heistä tulee eräällä lailla ystäviä ja tuttuja kirjan edetessä. Aivan kuin he kertoisivat tarinaa samalla, kun istuvat iltaa jossain Rooman ravintolassa.

Mysteerien Huvila on kirja, joka pitää otteessaan viimeiseen sivuun asti. Sen voi laskea käsistään, mutta silti ajatukset askartelevat siinä, miten tarina päättyy ja löytyykö kaikkiin kysymiksiin vastaukset. Kirjaa voikin suositella kaikille hyvistä dekkareista pitäville, niin naisille kuin miehillekin. Kirja ei ole liian raaka, muttei myöskään mikään pehmodekkari. Tätä kirjaa pystyisi hyvin lukemaan myrskyisenä kesäiltana ilman, että tarvitsisi myöhemmin pelätä varjoja.

Silti mietin, että luenko sarjan seuraavaa kirjaa. Kenties vähän pitemmän ajan jälkeen palaan Nic Costan pariin.

David Hewson: Mysteerien Huvila. Moreeni, 2011. Suom. Tuija Tuomaala.

Englanninkielinen alkuteos: The Villa of Mysteries, 2003.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Uponnut Maailma

En ole pitkään, pitkään aikaan lukenut scifiä, vaikka yläasteikäisenä kulutin sitä paljon. Sen jälkeen olen enemmän keskittynyt fantasiaan, ehkä siitä syystä, että scifin kertomat tarinat voivat jonain päivänä olla enemmän totta kuin ymmärrämmekään. Ainakin näin on asian laita J.G. Ballardin kirjassa Uponnut Maailma. Siinä maapallon lämpötila on noussut ja samalla merien pinta niin, että kaikki tuntemamme kaupungit ovat hukkuneet ja rämettyneet asuin kelvottomiksi, kuumiksi pätseiksi. Asutusta on vain eteläisellä ja pohjoisella napapiirillä. Muun maailman ovat vallanneet suuret rämeet ja viidakot, joissa valtaapitävät liskot ja linnut.

Ajattelin ensin, että kirja on puhdas seikkailu, joka kertoo retkikunnasta, joka kartoittaa uponneita kaupunkeja ja tutkii uusia lajeja, joita luonnonmullistus on luonut. Kirja on kuitenkin enemmänkin matkakertomus ihmisen sisäiseen maailmaan, silloin kun hänen ympäristönsä on muuttunut radikaalisti ja ihmisen yrittäessä sopeutua tähän muutokseen. Kirjan päähenkilö tohtori Kerans uppoutuu hitaasti aatoksiinsa kirjassa ja irtautuu yhä enemmän sen hetkisestä maailmasta ja sukeltaa syvälle omaan mieleensä, jossa tapahtuu selviä muutoksia. Myös muissa kirjan hahmoissa tapahtuu muutoksia, jotka alkavat hitaasti vetää heitä kohti etelää ja sen mystisiä, kuumia soita.

Pitäisi olla jonkin asteinen perustutkinto psykologiasta, että voisi ymmärtää kaikki ne muutokset joista kirjan henkilöt kärsivät. Sillä vaikka he tuntuvat sopeutuvan uusiin mietteisiinsä ja mielialoihinsa suhteellisen hyvin, sen huomaa selvästi, että he kärsivät niistä alitajuisesti. Kun tohtori Kerans kirjan lopussa matkaa kohti etelää, onhan silloin viimeinkin sinut itsensä ja mielettömän tavoitteensa kanssa, joka vie häntä aina vain syvemmälle etelään.

Uponnut Maailma on kieltämättä mielenkiintoinen kuvaus siitä, mitä saattaisi tapahtua piankin, jos emme pysäytä ilmastonlämpenemistä. Toisaalta kirja on alunperin kirjoitettu 60-luvulla, jolloin se selvästi oli vain scifiä. Kuitenkin minusta on aina tuntunut, että scifikirjat ovat sittenkin kertomuksia siitä, mitä joskus tulee tapahtumaan. Me vain emme ota niitä läheskään niin tosissamme kuin ehkä pitäisi.

Tätä kirjaa ei voi suositella ensimmäiseksi scifikirjaksi kenellekään. Kirja on sen verran filosofinen ja vaikea, että se kelpaa paremmin sellaisille, jotka ovat jo kauemmin vihkiytyneet scifin maailmaan ja ymmärtävät viittaukset mahdolliseen tulevaisuuteen.

J.G. Ballard: Uponnut Maailma. Jalava 2011. Suom. Mika Renvall.

Englanninkielinen alkuteos: The Drowned World, 1962.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Henkensä Kaupalla

Olen jälleen palannut vanhan ystäväni ja taatun laadun pariin eli Jack Reacher vaeltaa jälleen läpi Amerikan. Tälläkin kertaa hän saapuu keskellä ei mitään sijaitsevaan pikkukaupunkiin ja huomaa ettei kaikki ole kohdillaan. Voisi sanoa, että Reacher omaa korkean moraaliin, kun heikommat ovat vaarassa. Mitä taas tulee hänen muuhun moraaliinsa, ei voi olla aivan varma sen kestävyydestä. Toiminta on kuitenkin taattua tavaraa ja sitä piisaa nyt, mitä mielenkiintoisimpien juonen käänteiden kautta enemmän kuin tavallisesti.

Pikkukaupunkia terrorisoi eräs vaikutusvaltainen perhe tai paremminkin perheen miehet, Duncanit, josta alkaa paljastua melkoisen inhottavia asioita kirjan edetessä. On selvää, että tämä perhe tarvitsee opetuksen ja bisneksilleen lopun. He nimittäin rahtaavat maataloustuotteiden ohella jotain ihan muuta, josta saavat voittoa ja itselleen huvia. Vasta ihan loppumetreillä lukijallekin käy selväksi, mistä tässä rahdissa on kyse, mutta sitä ennen tapahtuvat juonen käänteet pitävät mielenkiinnon yllä ja aiheuttavat useampiakin naurahduksia, sillä välillä lukija tietää enemmän kuin kirjan hahmot. On myös kiinnostavaa yrittää hahmottaa, mitä tekemistä 25 vuotta sitten tapahtuneella tragedialla on salamyhkäisten rahtitoimitusten kanssa.

Tietenkin on päivän selvää, että lopussa Reacher hoitaa pahat pois päiviltä, mutta siihen tarvitaan tavallista enemmän brutaalia välivaltaa ja syvällisempiä tutkimuksia. Tällä kertaa Reacher ei voi käyttää hyväkseen vanhojen armeija kontaktiensa verkostoa, vaan hänen on pääteltävä kaikki itse. Toki tämä entinen sotilaspoliisi on tavallista nelosketjun miestä välkympi, mutta siitä huolimatta tässä kirjassa hän ei pääse missään nimessä helpolla. Oikeus kuitenkin toteutuu ennemmin tai myöhemmin, ja kuten isälläni on tapana sanoa: aina tulee päivä jolloin tilit tasoitetaan. Reacherin saapuessa kaupunkiin se päivä koittaa hyville ja pahoille. Keinot ovat kenties kyseenalaiset, mutta Amerikan sydänmailla tuskin kukaan kyselee perään, kun Reacher on lähtenyt.

Minua on aina kiehtonut Lee Childin Reacher -kirjoissa juuri päähenkilön tyyli saapua tyhjästä ja lähteä miettimättä, kun asiat on saatu selville. Hän on nykyajan yksinäinen ratsastaja, joka saapuu juuri silloin, kun tarvitsee ja lähtee heti, kun häntä ei enää tarvita. Hän ei jää odottelemaan onnitteluja tai palkkioita, asioitten selvittäminen ja oikeuden palauttaminen tuntuu olevan hänelle tärkeintä. Toisaalta kirjat on myös kirjoitettu niin, että tarina alkaa ja loppuu, eikä mitään jää selvittämättä. Ei ole asioita, joista lukija tahtoisi tietää lisää, sillä kirjan päättyessä hän on vain hyvillään siitä, että pahat saivat palkkansa ja Reacher jatkaa matkaa kohti auringon nousua tai laskua. Tämä tyyli takaa myös sen, että kirjoja ei tarvitse lukea ilmestymisjärjestyksessä, sillä niissä on harvoin viittauksia edellisiin kirjoihin ja seikkailuihin. Viittauksia Reacherin entiseen elämään esiintyy, mutta niistä kukaan ei tiedä enempää, eikä niistä paljasteta kuin tarinalle olennaisia palasia.

Suosittelisin tätä kirjaa kaikille, joita ei häiritse muutamien nenien murtuminen, pahisten päälle ajaminen tai oikeuden toteutuminen kovemman kautta tai ”Henkensä Kaupalla”. Kirja on juuri sopivaa luettavaa silloin, kun korvista alkaa tulla ulos kaiken karvainen lässytys ja pään silittely. Tartu silloin mihin tahansa Lee Childin Reacher -kirjaan ja et voi pettyä.

Edelleen toivon sitä, että Hollywood löytää tämän mahtavan hahmon näyttelijäksi jonkun muun kuin Tom Cruisen. Syyn voitte tarkistaa, joko kirjoista tai tämän blogin kohdasta 61 tuntia.

Lee Child: Henkensä Kaupalla. Karisto 2011. Suom. Jukka Jääskeläinen.

Englanninkielinen alkuteos: Worth Dying For, 2010.

2 kommenttia

Kategoria(t): Uncategorized

Kirjeitä San Franciscosta

Mainitsin edellisen kirjan olevan hyvää kesälukemista, mutta todellisuudessa hyvä kesälukemisto on kevyttä hömppää. Sellaista, joka saa hyvälle tuulelle ja on yhtä helppoa luettavaa kuin nauttiminen kevyestä etelä tuulesta. Tästä huolimatta pyrin tieten tahtoen välttämään kirjoja, joitten kansien väritys on suurimmaksi osaksi pastellin sävyistä, kuten Kirjeitä San Franciscosta -kirjan kansi on. Takakannen tekstikään ei ole mitenkään tempaava,  mutta tällä hetkellä olen suhteellisen hyvilläni siitä, että tartuin tähän kirjaan ja lainasin sen.

Kaikki alkaa siitä, kun kirjan päähenkilö Leonie saapuu Yhdysvaltoihin. Käy nopeasti selväksi, että hän pakenee epäonnistunutta rakkautta ja yrittää aloittaa alusta uudessa paikassa, kaukana kotoa. Onneksi kirja ei silti keskity pelkästään Leonien kiemuraiseen tunne-elämään, vaan oikeastaan kirjan juonessa seurataan kolmea eri tarinaa, jotka kietoituvat kiinnostavasti toisiinsa. Kaikkein eniten lukijan mieltä kiehtoo tarina, jota kerrotaan kirjeitten voimalla. Näitten samaisten kirjeitten salaisuutta Leonie yrittää selvittää naapurinsa Alexin kanssa. Alex on muuten nainen, ilmeisesti Amerikoissa voi olla Alexeja ja Alexeja. Tästä yhteydestä voi sitten jo ymmärtää, että kirjan kolmas tarina kertoo Alexista ja hänen ihmissuhteistaan.

Ihmisten väliset suhteet ovat tässä kirjassa harvinaisen sekaisin ja kiemuralla. On petetty ja jätetty, on paettu ja on loukattu, on annettu anteeksi ja pyydetty anteeksi. Silti kirja ei todellakaan ole ennalta arvattava, vaikka niin saattaisi luulla. Suurin osa romanttisista kirjoista nimittäin on. Tässä juonen kiemurat ovat niin mielenkiintoisia ja yllättäviä, että välillä lukija on aivan äimän käkenä siitä, mitä paljastui tai tapahtui. Tällaista juuri kaipaa romanttiselta kirjalta, juonta joka pitää otteessaan, vaikka jokainen lukija alitajuisesti tietääkin, miten kirja päättyy; ”Ja he elivät onnellisina….”

Kirjeitä San Franciscosta on siis jotain paljon kiinnostavampaa kuin, mitä sen ulkokuori antaa ymmärtää. Ainut, mitä lukijalta tarvitaan kirjan keskivaiheilla on kärsivällisyys. Sillä paikkeilla kirjan henkilöt nimittäin ovat hieman turhauttavassa tilassa suhteissaan, ja turhautuminen on kieltämättä erittäin ärsyttävä tuntemus lukiessa. Elämystä haittaa se, että lukija välttämättä tahtoo nousta tuolista ylös ja käydä tinttaamassa muutamaa vastaantulijaa, koska kirjan hahmot vain sillä hetkellä ovat täysin pihalla. Onneksi kirjailija, Melissa Hill, on kai itsekin tajunnut, ettei näin voi jatkua enää kovin kauan ja laittaa taas hahmoihin puhtia.

Kirjeitä San Franciscosta kannattaa lukea silloin, kun on aikaa istua ja nautiskella kirjasta. Tätä romaania ei päivässä lue ja siksi se onkin oivallinen valinta kesäloman rauhallisiin päiviin, kun on lupa vain olla ja möllöttää. Samalla voi nautiskella ihanasta kesäauringosta ja kuvitella hyppäävänsä mukaan San Franciscon kauniisiin maisemiin, sillä ne on kuvattu kirjassa ihanasti. Ja nyt kaikki minut tuntevat tietävät, että kirja ei ole lainkaan huono, koska käytän siitä sanaa ihana, jota yleensä välttelen kuin ruttoa.

Melissa Hill: Kirjeitä San Franciscosta. Tammi 2011. Suom. Henna Kaarakainen.

Englanninkielinen alkuperäisteos: Please Forgive Me, 2009

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kuoleman Vuodenaika

Kuten varmasti kaikki, jotka tätä blogia viitsivät seurata, ovat huomanneet, että olen kausilukija. Toisinaan luen kirjoja hirveällä tahdilla ja tahdolla ja toisinaan sitten jätän lukemisen pitkiksi ajoiksi. Nyt alkaa taas näyttää siltä, että kesä tuo mukanaan lukuvimman, jota olen hetken tässä odotellutkin tulevaksi.

Viimeisin lukemani kirja on David Hewsonin kirjoittama Kuoleman Vuodenaika. Tämä kirja sijoittaa tarinansa läkähdyttävän helteiseen Roomaan, jossa riehuu suhteellisen tärähtänyt sarjamurhaaja. Murhaajalla on selkeästi yhteyttä katoliseen kirkkoon, sillä hänellä on taipumusta lopettaa uhrinsa kirkoissa ja kaiken lisäksi murhaa heidät vanhojen marttyyrien kuolintapoja mukaillen.

Poliisit ovat neuvottomia, vaikka kysyvätkin usein oikeita kysymyksiä ja pääsevät hitaasti lähemmäst totuutta. Kuitenkin useita murhia ehtii tapahtua ennen kuin vyyhti alkaa kunnolla selvitä. Päähenkilönä on nuori poliisi Nic Costa, joka on hieman epäitalialaisittain lahjomaton tyyppi, joka uskoo rehellisyyteen, jopa liiankin piinallisesti. Hän on hyveellinen ja kiiltokuvamainen hahmo, jonka kuori alkaa kirjan edetessä rakoilla. Suurin syy hänen rakoilemiseensa on, jokaiseen murhattuun liittyvä nuori ja kaunis Sara Farnese, jonka salaperäinen tausta pysyy piilossa ihan kirjan viimeisille luvuille asti.

Selkeästi Da Vinci koodin aloittama mystisyyteen ja katolisen kirkon salaisuuksiin liittyvä muoti jatkuu tässäkin kirjassa. Siinä ei sinällään ole mitään pahaa, mutta on välillä vaikea löytää uusista kirjoista sellaista, joka ei jollain lailla yrittäisi selittää tai käyttää hyväkseen tätä villitystä. Onneksi Kuoleman Vuodenajassa ei Vatikaanin salaisuuksilla ole niin suurta roolia, kuin mitä takakansi antaa ymmärtää. Tärkeämpää on sen muurien peittämä korruptoituneisuus, joka on vallalla koko Italiassa ja varsinkin Roomassa.

Kirjassa on myös jotain samaa kuin Donna Leonin Guido Brunetti -dekkareissa, mutta silti ne ovat paljon parempia kuin tämä. Vaikka kirja on yllätyksellinen ja mielenkiintoinen, se ei silti vedä puoleensa samalla tavalla kuin Leonin kirjat. Kuoleman Vuodenaika on hyvä kirja, ilmanmuuta, mutta se ei nouse niihin korkeuksiin kuin jotkut hyvät dekkarit. Henkilöhahmot ovat hieman keskeneräisiä ja irrallisia tavalla, josta ei saa otetta. Kirjan loppu on hyvinkin yllätyksellinen ja vaikka tätä yllätystä ei osaisikaan aavistaa, niin siitä huolimatta yllätyksen paljastuttua ei lukija saa suurta ahaa elämystä.

Puutteistaan huolimatta kirja kannattaa lukea. Se on murhista ja juonitteluistaan huolimatta melkoisen kepeästi kirjoitettu ja sitä jaksaa hyvin lukea eteen päin. Jos siis sinua eivät pienet epävarmuudet henkilöissä haittaa, niin suosittelen tätä kevyeksi kesäjännäriksi, jota lueskelee riippumatossa tai rannalla. Se on helppo myös laskea käsistään, kun tarjolla on jotain kiinnostavampaa, sillä se ei jää vaivaamaan mieltä samalla lailla, kun todella koukuttavat jännärit.

David Hewson: Kuoleman Vuodenaika. Moreeni 2010. Suom. Anna Jalonen.

Englanninkielinen alkuteos: A Season for the Dead, 2003

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus