Aihearkisto: Elokuvat ja tv

Uskon asia

Ihan ensimmäiseksi pyydän anteeksi, että en ole heinäkuun jälkeen tänne päivitellyt lukemiani kirjoja. Olen ollut muutosten kourissa ja lukeminen on jäänyt hieman vähemmälle. Toki olen lukenut joitain kirjoja viimeisimmän päivitykseni jälkeen, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa niistä tänne. Mainittakoon, että kannattaa lukea ainakin kirja Piiat, sillä se on yllättävä ja ajatuksia herättävä teos syvästä etelästä, ajalta jolloin kaikki eivät olleet läheskään samanarvoisia. Piiat -kirjan lisäksi olen lukenut sitten melko paljon kevyttä hömppää, ja sanottakoon, että minun jopa minun mittapuullani se on ollut todellista hömppää. Jos joku kuitenkin kaipaa päiviinsä erittäin helppolukuista ja viihdyttävää kirjallisuutta, suosittelen tutustumaan Sookie Stackhouse -sarjaan. Paremmin se tunnetaan televisiossa pyörivästä True Blood -sarjasta, tarinat liittyvät löyhästi toisiinsa ja henkilöt ovat samoja, mutta kuitenkin kirjat ja tv-sarja ovat kaksi aivan eri asiaa.

Nyt kuitenkin olen palannut myös tänne bittiavaruuden pariin ja jaan kanssanne juuri lopettamani italialaisen dekkarin. Uskon asia on Donna Leonin ties mones Komisario Guido Brunettin tutkimuksia – sarjan kirja. Kaikissa näissä kirjoissa on omanlaisensa tunnelma, jonka hyvin syvästi liitän italialaisuuteen ja erityisesti venetsialaisuuteen, kummassakaan koskaan käymättä. Leonin dekkarit eivät ole tyypillisiä vauhdikkaita rikosromaaneja, vaan pikemminkin pohdiskelevia tutkintoja siitä, millainen susi ihminen toiselle sudelle on. Niiden tunnelma on lähes leppoisa ja jännitys ei koskaan huumaa päätä. Siitä huolimatta tarina vie mukanaan ja kerronta saa lukemaan intensiivisesti viimeiselle sivulle saakka.

Uskon asiassa Komisario Brunetti tutkii kahta erilaista tapausta, joista toinen on enemmänkin uskon asia kuin totuus. Toinen tapauksista on erään tavallisen, tylsän kansalaisen murha, josta ei oikein kukaan ota tolkkua. Taustalla on vaikka kuinka paljon juonitteluja ja hyväveli-verkostoja erittäin italialaiseen tapaan. Erityisen vaikeaksi tapauksen selvittämisen tekevät paikallisten kesälomakuukausi sekä enemmän kuin painostava helle, jota Leon kuvaa oivallisesti, sekä se tosiasia, että Komisario Brunettikin olisi mieluummin lomalla vuoristossa kuin paistumassa Venetsiassa.

Toinen tapaus taas on hyvin epävirallinen tutkimus Komisarion oikean käden, ylikonstaapeli Vianellon, tädin kummallisesta käytöksestä. Täti on nimittäin ilmeisen hurahtanut erääseen henkiparantajaan tai selvännäkijään, joka taas saa tämän sukulaiset huolestumaan. Kuten arvata saattaa, ei tällä ”auttajalla” ole aivan puhtaat jauhot pussissaan, mutta yllätykseksi nousee, kuinka kieroksi hän onkaan heittäytynyt.

Erityisen tyypillistä Leonin kirjojen tarinoille on se, että vaikka rikokset selviävätkin, eivät kaikki joudu aina tilille teoistaan. Leon kuvaa hieman ironisesti sitä, miten italialainen oikeus- ja yhteiskuntajärjestelmä toimivat ja miten kaikki ei mene kuten amerikkalaisissa rikossarjoissa, jossa paha saa aina palkkansa. Siitä huolimatta lukijalle ei jää huonoa makua, vaan enemmänkin ymmärrys siitä, miten maailma ihan oikeasti toimii. Kiehtovia ovat myös Komisarion pohdinnat elämästä sekä hänen lainauksensa historian suurilta ajattelijoilta, joitten huomiot sopivat edelleen tämänkin päivän menoon.

Leppoisan, mutta koukuttavan rikoskirjallisuuden ystäville Donna Leon on loistava valinta. Kirjat eivät ole paksuja, joten niitten lukeminen ei vie liiaksi aikaa, mutta viihdyttävyys on huippuluokkaa. Henkilöhahmojen tavallisuus ja samalla outous on suoraan jokapäiväisestä elämästä. Kun ajattelee, niin lopulta hyvin harvat meistä ovat ihan tavallisia.

Donna Leon: Uskon asia, Komisario Guido Brunettin tutkimuksia. Otava 2012. Suom. Kristiina Rikman.

Englanninkielinen alkuteos: A Question of Belief, 2010.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuvat ja tv, Kirjallisuus

Kuningas Korppi

Robin Hood ratsastaa jälleen! Tästä miehestä, legendasta, on kirjoitettu niin paljon kirjoja, tehty elokuvia ja muuta, että luulisi sen olevan jo loppuun kaluttu aihe. Kuitenkin Stephen R. Lawhead onnistuu tekemään hänestä jännittävän, mytologisen fantasiaseikkailun. Kuningas Korppi kertoo siitä, miten Robin Hoodista tuli henkipatto, ja miten hän tapasi apurinsa Munkki Tucin ja Pikku-Johnin. Se on myös kasvutarina siitä, miten huikentelevaisesta kuninkaan pojasta kasvaa kansaansa puolustava, kekseliäs mies.

Huomaa heti, että kirjailija on perehtynyt muinaisen Englannin historiaan ja tietää tasan tarkkaan, mitä silloin oikeasti tapahtui. Sitähän me emme kukaan tiedä, onko Robin Hoodia oikeasti ollut vai onko hän vain sen ajan bardien mielikuvituksen tuotetta. Silti tarinatkin syntyvät yleensä totuuden pohjalta, joten on hyvin todennäköistä, että jossain päin Englannin muinaista valtakuntaa, jossa Frankint, Saksit ja muut taistelivat keskenään, on ollut maantierosvo, joka on kelvannut sankarimme esikuvaksi. Kuten kirjailija loppusanoissaan kertoo, on todennäköistä, että meidän tuntemamme Robin Hood, Sherwoodin metsästä, ei ole alunperin lainkaan sieltä. Tämä johtuu siitä, että siihen aikaan bardit sijoittivat laulujensa tarinat aina ihmisten lähiympäristöön, jotta niihin oli helppo samaistua. Niinpä kirjan Robin Hood onkin walesilaisen kuninkaan poika, joka pakenee Frankkeja metsiin, uskollisten ystäviensä avustuksella.

Kirja on hieno sekoitus erittäin hyvää kerrontaa ja jännittäviä juonen käänteitä. Se ei ole pelkästään Frankkien kiusaamista, vaan myös tarinaa siitä, miten Robin Hood kasvaa miehenä ja miten monet hänet pettävät. Kirja on Stephen R. Lawheadin Rovin Hood -sarjan ensimmäinen, joten odotan jo innokkaasti saavani käsiini sarjan seuraavan kirjan. Sillä lopussa näemme, miten Robin Hood ei voi enää luottaa kuin itseensä ja omaan kansaansa, kaikkien muitten petettyä hänet. Näin ollen seuraavassa kirjassa toiminta on varmasti suuremmassa osassa kuin ensimmäisessä. Odotan jo sitä, miten hän todellakin ryhtyy kiusaamaan valloittajia ja sitä, miten etenee hänen ja Lady Marianin suhde, sekä miten sitä tulee sekoittamaan Sir Guy de Gysburne, jonka Robin saattoi naurunalaiseksi.

Joku voi nyt ajatella, että on aika lapsellista lukea Robin Hoodista  kertovia tarinoita. Hän hän on lähinnä nykyisin lasten hahmo, ja hänestä on tehty niin paljon parodiaakin, että hän on menettänyt mielenkiinnon ihmisten silmissä. Kenties juuri siksi, tahdonkin lukea hänestä ihan varteenotettavaa fantasiatarinaa, joka pohjautuu tosipohjaisiin seikkoihin, jotka on onnistuttu kaivamaan jostain historian hämärästä. Ja kiitos populaarikulttuurin, ensimmäinen Disneyn elokuva, jonka muistan vaikuttaneen minuun oli nimenomaan Robin Hood. Joten ihan turha ruveta nyt sitten ivailemaan häntä, sillä hän on ollut suuri innoituksen lähteeni lapsuuteni leikeissä.

Sitten vielä huomautan, että olen käyttänyt tässä hahmoista niitten kaikkien tuntemia nimiä, mutta kirjassa osa heistä esiintyy hieman eri nimillä, johtuen siitä, että he asustelevat Walesissa eivätkä Englannin puolella Sherwoodin metsässä. Luettuanne kirjan tiedätte kuitenkin tarkkaan, kuka on kukin.

Stephen R. Lawhead: Kuninkas Korppi, Robin Hood 1. Jalava, 2010. Suom. Mika Renvall.

Englanninkielinen alkuteos: Hood, 2006.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuvat ja tv, Kirjallisuus

Jane Austen -lukupiiri

Olen tällä hetkellä siirtymässä dekkaripitoisesta lukemisesta kohti pehmeämpää kirjallisuustta. Olen usein ottanut Jane Austen -lukupiirin käteeni kirjastossa, mutta vasta nyt viimein lainasin sen. Jane Austen itse ei ole koskaan minua sytyttänyt, mutta kirja, joka on kirjoitettu hänen kirjojensa ympärille kiinnosti. Minun ei myöskään tarvinnut pettyä tämän kirjan parissa. Mielenkiintoista ihmiskuvausta ja sitä, miten kirjallisuus nivoutuu oikeaan elämään ja saattaa yhteen, mitä erilaisempia ihmisiä.

Kirja alkaa siitä, kun yhteen kokoontuvat Jane Austenin kirjoja rakastavat ihmiset. Heitä on viisi naista ja yksi mies. Ainoastaan lukupiirin moottorina toimiva Jocelyn tuntee heidät kaikki. Jokaisella on kuitenkin syynsä osallistua tähän lukupiiriin ja pohtia omaa elämäänsä siellä luettavien kirjojen kautta. Samalla lukija saa rautaista tietoa itse Jane Austenista ja hänen kirjoistaan. Saattaa olla, että tulevaisuudessa innostun lukemaan vaikka Ylpeyden ja Ennakkoluulon, joka kököttää äitini hyllyssä.

Kirjailija, Karen Joy Fowler, kuvaa taitavasti näitä kuutta erilaista ihmistä. Sitä miten he ovat päätyneet mukaan lukupiiriin ja sitä, mikä heistä on tehnyt sellaisia ihmisiä kuin he ovat. Fowler käyttää myös mielenkiintoisesti hyväkseen kirjan kerrontaa. Se on me- muodossa, joten lukijasta tuntuu, että hän on yksi lukupiiriläisistä. Silti kertoja on kaikkitietävä ja näin hänestä saa sen kuvan, että hän on Jocelyn. Voisi luulla, että tällainen kertojan muodon sotkeminen vaikeuttaisi lukemista, mutta oikeasti se oli erittäin taitava tyyliseikka. Kertoja teki kirjasta erittäin mielenkiintoisen lukea.

Kirjaa on helppo lukea ja vaikka se herättää ajatuksia, se ei ole liian hankala tai valtaa ajatuksia liiaksi. Kirja ei myöskään ole paksu ja painava, vaan hyvää kesälukemista. Se mahtuu hyvin vähän isompaan käsilaukkuun ja kulkee siksi mukana vaikka rannalle. Tämä kirja sopisi hyvin myös sellaisten ihmisten luettavaksi, jotka tuntisivat Jane Austenin minua paremmin. Kirjan lukeakseen ei toki tarvitse tuntea Austenin tuotantoa, mutta uskoisin siitä jäävän enemmän käteen, kun tietäisi kaikki puheissa olevat kirjat. Kirjan takana on myös kattavat selostukset Jane Austenin tuotannosta ja siitä on oivallista apua, kun herää kiinnostus jotain tiettyä kirjaa kohtaan.

Ottakaa siis tämä kirja käteenne, hyvä asento riippumatossa ja nautiskelkaa soljuvasta kerronnasta ja mehevistä hahmoista.

Karen Joy Fowler: Jane Austen -lukupiiri. Johnny Kniga 2005. Suom. Arja Kantele.

Englanninkielinen alkuteos: The Jane Austen Book Club, 2004

2 kommenttia

Kategoria(t): Elokuvat ja tv

Kuninkaiden Koitos

Nyt tuntuu siltä, että olen saavuttanut suuren voiton tai päässyt suureen tavoitteeseeni. Kuninkaiden koitos on todellakin jättiläinen kirjaksi, kuten sarjan ensimmäinenkin kirja Valtaistuinpeli. Molemmat ovat rönsyileviä ja uuvuttavia kirjoja, mutta hyvässä mielessä. Ne tempaavat lukijan mukaan maailmaan, joka todellakin on paljon jännittävämpi ja kiinnostavampi kuin mikään pitkään aikaan kohtaamistani fantasiamaailmoista. Lukija uppoaa syvälle juonittelun, kruununtavoittelun, rakkauden ja vihan, petoksen ja kunnian maailmaan. Tähän maailmaan voisi helposti hukkua.

Kuninkaiden koitos on jatkoa Valtaistuinpelille, tai jotkut tuntevat tarinan paremmin Game of Thrones – sarjasta. Starkin perheen värikkäät vaiheet jatkuvat ympäri Seitsemää Kuningaskuntaa. Perhe on edelleen hajallaan ensimmäisen kirjan tarinan jäljiltä; yksi on kuningas, toinen on kuollut ja kolmas panttivankina. He pärjäävät kuitenkin paremmin kuin hyvin miettien sitä, miten kohtalo on heitä kohdellut. He ovat pohjoisen miehiä ja naisia, jotka ovat sitkeämpiä ja kovempia kuin, mitä aluksi voisi luulla. Heidän tarinaansa seuraa mielellään, sydän välillä syrjällään siitä, miten sota heitä heittelee. Tähän vaikuttaa tietenkin itselläni myös se, että suomalaisena kokee olevansa pohjoisen nainen.

Kirjan käänteet ja henkilöt ovat muutenkin moninaisia. Kirjassa ei seurata pelkästään Starkin perheen vaiheita, vaan kurkistetaan myös ns. kulissien taakse muitten tärkeitten hahmojen maailmassa. Yksi vastahakoisista suosikeistani on Tyrion Lannister, kääpiö jolla leikkaa hieman nopeampaa kuin monilla muilla. Hän on muutenkin mielenkiintoinen hahmo, josta aluksi ei pidä ja lopulta ei voi olla pitämättä. Myös monet sivuhahmot, joille ei omaa ääntä anneta ovat mielenkiintoisia ja värittävät tarinaa omilla toimillaan, jotka aluksi tuntuvat mitättömiltä, mutta lopulta vaikuttavatkin huomattavan paljon enemmän kuin voisi luulla.

Kuninkaiden Koitos on tiiliskivi kirjaksi, sen lukemista ei siis voi ottaa millään lailla kevyesti, kirjailellisesti. Tämä ei ole mitään kevyttä matkalukemista, vaan murhaavan järeää fantasiaa, jonka lukemiseen pitää varata aikaa ja tarpeeksi hyvä sohvannurkka, jossa kirjan voi asettaa tyynyille syliin. Muuten kädet väsyvät jo hetken lukemisen jälkeen. Kirja myös pitää otteessaan sisältönsä puolesta, joten sitä ei kannata aloittaa kaikkein kiireisimmällä hetkellä. Mieleeni tuli, että parhaiten tätä tummasävyinen tarina sopii syksyn sateisiin iltoihin, kun muuta tekemistä ei ole. Silloin iltojen pimetessä voi parhaiten kuvitella susien ulvonnan ja synkkien metsien tuoksun. Kuten Talvivaaran Starkit sanovat: ”Talvi on tulossa”. Tässä kirjassa sen voi aistia kaikesta. Toivoa sopii, että myös kirjan hahmot huomaavat sen ennen kuin on liian myöhäistä.

Jos siis pidät järeästä fantasiasta, jossa tapahtumia ja hahmoja riittää, tartu kiinni Tulen ja Jään Laulu -sarjaan ja uppoudu toisenlaiseen todellisuuteen. Nämä kirjat ruokkivat mielikuvitusta siinä määrin, että tarinassa elää silloinkin kun kirjaa ei lue. Tästä syystä lähimmäisiä kannattaa varoittaa, kun aloittaa lukemisen, etteivät he ihmettele, miksi olet hieman poissaolevan oloinen. Varoituksen sananen vielä siksi, että Kuninkaiden Koitos ei ole itsenäinen kirja ja sen jälkeenkin tarina jatkuu, joten loppu on ihan yhtä avoin kuin Valtaistuinpelissäkin. Valmistaudu siis lukemaan koko sarja elämäsi aikana, tai tarina jää kiusaamaan mieltäsi. Ja jos voitte, lukekaa kirja kovakantisena, sillä Petri Hiltusen kuvitus on uskomaton.

George R. R. Martin: Kuninkaiden Koitos: Tulen ja Jään Laulu osa II. Kustannusosakeyhtiö Kirjava, 2012. Suom. Satu Hlinovsky.

Englanninkielinen alkuteos: A Clash of Kings, 1999.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuvat ja tv, Kirjallisuus

61 tuntia

Rajua räimettä ja räiskintää, silmitöntä ryskettä ja hivuttavaa jännitystä kohti räjähtävää loppua! Kaikki, jotka nautitte kiivaasta toiminnasta luettuna, suosittelen lukemaan tämän kirjan ja kaikki muut sarjaan kuuluvat. Juoni on tiivistä ja nautittavaa luettavaa, pahat ovat pahoja ja hyvät hyviä, vaikkakin hieman kyseenalaisin keinoin. Jos olet ajatellut, että oikeuden omiin käsiin ottaminen on suositeltavaa, tuskin olet ajatellut sitä ihan tässä mittakaavassa.

Lee Childin Jack Reacher-kirjat ovat selkeästi miesten kirjoja, mutta omalla tavallani nautin niitten maskuliinisesta tunnelmasta. Näissä ja tässä kirjassa ei turhia tunteilla ja jos tunteillaan niin vain ihan pikkuisen ennen kuin vedetään turpaan niin, että hampaat natisevat. Jack Reacher on entinen USA:n armeijan sotilaspoliisi, alansa huippu, mutta virallisen työnsä jo taakseen jättänyt. Kirjoissa hän vaeltaa ympäri USA:ta ja sattuu, mitä mielenkiintoisimmille paikkakunnille, joissa yleensä jokin asia on täysin päin mäntyä. On korruptoituneita poliiseja, hulluja militantteja ryhmiä, salamurhaajia, palkkatappajia ja kaikkea siltä väliltä ja enemmänkin. Ja ihan sattumalta Jack Reacher pistäytyy paikkakunnalle ja alkaa, yleensä vastentahtoisesti, selvittelemään asioita.

Juoni kehittyy aina samalla tyylillä: Reacher saapuu ja sitten tapahtuu jotain outoa. Yleensä mukana on jokin USA:n lainvalvontajoukkio ( LAPD, FBI, CIA, DEA, ABC, JNE.), joka vain ei ole työnsä tasalla ja tarvitsee apua. Ja apuahan he saavat, eivät kenties ihan virallista tai laillista, mutta sankarimme onkin loistava ottamaan lain omiin käsiinsä ja lopulta haihtumaan paikalta, kun asiat ovat selvinneet. Reacher häipyy ennen kuin kukaan ehtii pahemmin kysellä mitä, missä, milloin ja kuka.

Henkilöhahmot ovat selvillä heti. Kirjailija kertoo kursailematta kuka on paha ja kuka on hyvä ja kuka siltä väliltä. Kuitenkin tapahtumia ei voi ennalta arvata. Yleensä ne tapahtuvat arvaamatta ja saavat Reacherin tajuamaan enemmän ja enemmän kuviosta, johon on sotkeutunut. Hänen päättelytaitonsa ovat hienoja, kehittyneet äärimmilleen armeijassa, mutta se mikä on vielä hienompaa on hänen kykynsä nujertaa vastustajansa. Tässä asiassa ei olla turhan tarkkoja, kunhan pahoista päästetään ilmat pihalle niin maailma on parempi paikka. Harvoin kirjan lopussa henkilöhahmoista on kovinkaan montaa enää elossa, mutta toisaalta mitä väliä.

Luen juuri näitä kirjoja siksi, että kaikessa liioittelussaan ja kiivaassa väkivallassaan, ne ovat mitä oivimpia kuvauksia USA:n monitahoisuudesta. Siinä maassa vain on jotain pahasti sekaisin ja näitä virheitä korjaa omalla raivokkaalla tavallaan Jack Reacher. Ja koska juoni kantaa alusta loppuun asti ja lopussa rytisee aina kunnolla, palaan näihin kirjoihin uudelleen ja uudelleen. Ne vain ovat niin uskomatonta väkivaltaviihdettä, että harvemmin tällaista saa nähdä elokuvissa tai televisiossa.

61 tuntia ei ole mikään poikkeus tässä sarjassa. Kenties toiminta alkaa vähän myöhemmin kuin yleensä, mutta koska juoni kutkuttaa ja linkkiä pahan ja pahojen tapahtumien välillä ei heti nähdä, jaksaa toimintaa odottaakin. Motiiveina tässä kirjassa ovat raha, valta ja huumeet. Ne niin monesti muulloinkin esiintyvät kimmokkeet.

Lopuksi sitten vielä pieni toive Hollywoodin suuntaan. Olen nimittäin kuullut huhuja, että Jack Reacher saadaan valkokankaalle. Huhu jatkuu, että pääosaa esittäisi Tom Cruise. Mietin vain, että eikö sieltä parempaa kandidaattia pääosaan löytyisi, kun ero näyttelijän ja roolihahmon välillä on huomattava. Jack Reacher on 195cm pitkä ja 110kg painava…. Kaikki voivat päätellä itse, mikä se huomattava ero on.

Lee Child: 61 tuntia. Karisto 2010. Suom. Jukka Jääskeläinen.

Englanninkielinen alkuteos: 61 Hours, 2010.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuvat ja tv, Kirjallisuus