Tuhat Loistavaa Aurinkoa

Aivan aluksi liian harvoin sanottu kiitos siitä, että olen saanut syntyä Suomeen.  Tuhat Loistavaa Aurinkoa on vaikuttava, karun kaunis tarina siitä, mitä Afganistanissa on tapahtunut vuosien aikana. Siitä, miten kaksi naista löytää toisensa siinä surun, tuskan ja sodan täyttämässä maassa. Se kertoo tarinan, joka saa haukkomaan henkeä tuskasta, itkemään toivosta ja luottamaan tulevaisuuteen.

Mariam ja Laila, kaksi erilaista naista, joitten kohtalot kietoutuvat toisiinsa ensin Neuvostoliiton hallitsemassa, sitten talibanien johtamassa ja viimein amerikkalaisten ”vapauttamassa” Afganistanissa. Mariam, joka ei koskaan saanut elämältä sitä, mitä olisi ansainnut ja Laila, jonka nuori elämä muuttui yhdessä hetkessä. Nämä naiset ovat alistettuja, syrjittyjä ja usein muun maailman unohtamia. He ovat kuitenkin peräänantamattomia, niitä naisia joitten pohjalta lopulta rakentuu uusi, toivottavasti parempi Afganistan.

Tuhat Loistavaa Aurinkoa kuljettaa lukijaansa läpi karun kauniin maiseman, joka kiertyy Kabulin ympärille. Tarina ei kaunistele ihmisten kohtaloita, sitä miten väkivalta muuttaa maailmaa. Kuten tarinassa eräs taksinkuljettaja toteaa: ”Afganistanin historia on valloittajien historia”. Sen ihmiset ovat vain harvoin voineet sanoa olevansa todella vapaita, todella omistavansa oman maansa. Silti rakkaus kotia kohtaan tuo heidät yhä uudestaan rakentamaan tuota pommitettua, tuhottua maataan.

Khaled Hosseini kertoo tarinan, joka on kaikessa lohduttomuudessaan ja uskomattomuudessaan liian monen naisen ja lapsen tarina tuossa maailman usein unohtamassa maassa. Kyllä me silloin muistamme, kun lentokoneet törmäävät torneihin, mutta entä silloin, kun olemme liian kiireisiä ajattelaan muita kuin itseämme. Eivät ne ihmiskohtalot karkaa minnekään, ne ovat siellä, sinnittelevät päivästä toiseen paremman tulevaisuuden puolesta. Kirja saa raivon nousemaan pintaan, mutta lohduttaa lopulta paremmalla tulevaisuudella, toivolla siitä, että jonain päivänä kaikki lopulta on hyvin.

Tuhat Loistavaa Aurinkoa vie mukanaan kauas, paikkaan jonne länsimaalainen ihminen ei koskaan usko joutuvansa. Se kuljettaa lukijansa jokapäiväisiin askareisiin Lailan ja Mariamin kanssa ja kaikkialla ympärillä sykkii tuhottu, luotien raiskaama, mutta silti aina tuhkasta nouseva Kabul. Sen ihmisten sinnikyys vaihtuvien hallitsijoitten alla on uskomatonta. Elämä voittaa aina lopulta, se vaatii uhrinsa ja veronsa, mutta lopulta elämä aina voittaa.

Khaled Hosseini on kirjoittanut kirjan, joka saa ajatukset syventyvään vakavien asioitten äärelle. Kirja on myös erittäin viihdyttävä, ei samalla tavalla kuin perinteinen viihdekirjallisuus, vaan taitava tarinankerronta vie mukanaan hyvään ja pahaan, aina nousevaan Kabulin aamuun. Tuhat Loistavaa Aurinkoa ei vie uskoa ihmisyyteen, vaan enemmänkin vahvistaa sitä. Se ravistaa länsimaista lukijaa kuin tuuli itkuraidan oksistoja syysmyrskyssä, se herättää ja puhuttelee, auttaa ymmärtämään.

Lukija, jota vaikeat ihmiskohtalot ja maailma sen kaikissa sävyissään kiinnostavat, pitää varmasti lukemastaan. Tätä kirjaa ei voi ottaa kevyesti millään tasolla. Se ei ole helppoa luettavaa henkisesti, vaan vaatii mukaansa annoksen rohkeutta selvittää, mitä Lailalle ja Mariamille lopulta tapahtuu. Tarinan karuudesta huolimatta kirjaa ei ole helppo myöskään laskea käsistään, se on hienosti kirjoitettu tarina, joka jättää jälkeensä hieman pöllämystyneen lukijan, joka ei ole ihan varma, mikä häneen iski. Tuhat Loistavaa Aurinkoa on kirja, joka kannattaa ehdottomasti lukea, se on kirja, joka muuttaa jotain lukijassaan.

Suuret kiitokset Sannalle, jolta sain tämän unohtumattoman tarinan joululahjaksi!

Khaled Hosseini: Tuhat Loistavaa Aurinkoa. Otava/Seven, 2008. Suom. Kristiina Savikurki.

Englanninkielinen alkuteos: A Thousand Splendid Suns.

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Uskon asia

Ihan ensimmäiseksi pyydän anteeksi, että en ole heinäkuun jälkeen tänne päivitellyt lukemiani kirjoja. Olen ollut muutosten kourissa ja lukeminen on jäänyt hieman vähemmälle. Toki olen lukenut joitain kirjoja viimeisimmän päivitykseni jälkeen, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa niistä tänne. Mainittakoon, että kannattaa lukea ainakin kirja Piiat, sillä se on yllättävä ja ajatuksia herättävä teos syvästä etelästä, ajalta jolloin kaikki eivät olleet läheskään samanarvoisia. Piiat -kirjan lisäksi olen lukenut sitten melko paljon kevyttä hömppää, ja sanottakoon, että minun jopa minun mittapuullani se on ollut todellista hömppää. Jos joku kuitenkin kaipaa päiviinsä erittäin helppolukuista ja viihdyttävää kirjallisuutta, suosittelen tutustumaan Sookie Stackhouse -sarjaan. Paremmin se tunnetaan televisiossa pyörivästä True Blood -sarjasta, tarinat liittyvät löyhästi toisiinsa ja henkilöt ovat samoja, mutta kuitenkin kirjat ja tv-sarja ovat kaksi aivan eri asiaa.

Nyt kuitenkin olen palannut myös tänne bittiavaruuden pariin ja jaan kanssanne juuri lopettamani italialaisen dekkarin. Uskon asia on Donna Leonin ties mones Komisario Guido Brunettin tutkimuksia – sarjan kirja. Kaikissa näissä kirjoissa on omanlaisensa tunnelma, jonka hyvin syvästi liitän italialaisuuteen ja erityisesti venetsialaisuuteen, kummassakaan koskaan käymättä. Leonin dekkarit eivät ole tyypillisiä vauhdikkaita rikosromaaneja, vaan pikemminkin pohdiskelevia tutkintoja siitä, millainen susi ihminen toiselle sudelle on. Niiden tunnelma on lähes leppoisa ja jännitys ei koskaan huumaa päätä. Siitä huolimatta tarina vie mukanaan ja kerronta saa lukemaan intensiivisesti viimeiselle sivulle saakka.

Uskon asiassa Komisario Brunetti tutkii kahta erilaista tapausta, joista toinen on enemmänkin uskon asia kuin totuus. Toinen tapauksista on erään tavallisen, tylsän kansalaisen murha, josta ei oikein kukaan ota tolkkua. Taustalla on vaikka kuinka paljon juonitteluja ja hyväveli-verkostoja erittäin italialaiseen tapaan. Erityisen vaikeaksi tapauksen selvittämisen tekevät paikallisten kesälomakuukausi sekä enemmän kuin painostava helle, jota Leon kuvaa oivallisesti, sekä se tosiasia, että Komisario Brunettikin olisi mieluummin lomalla vuoristossa kuin paistumassa Venetsiassa.

Toinen tapaus taas on hyvin epävirallinen tutkimus Komisarion oikean käden, ylikonstaapeli Vianellon, tädin kummallisesta käytöksestä. Täti on nimittäin ilmeisen hurahtanut erääseen henkiparantajaan tai selvännäkijään, joka taas saa tämän sukulaiset huolestumaan. Kuten arvata saattaa, ei tällä ”auttajalla” ole aivan puhtaat jauhot pussissaan, mutta yllätykseksi nousee, kuinka kieroksi hän onkaan heittäytynyt.

Erityisen tyypillistä Leonin kirjojen tarinoille on se, että vaikka rikokset selviävätkin, eivät kaikki joudu aina tilille teoistaan. Leon kuvaa hieman ironisesti sitä, miten italialainen oikeus- ja yhteiskuntajärjestelmä toimivat ja miten kaikki ei mene kuten amerikkalaisissa rikossarjoissa, jossa paha saa aina palkkansa. Siitä huolimatta lukijalle ei jää huonoa makua, vaan enemmänkin ymmärrys siitä, miten maailma ihan oikeasti toimii. Kiehtovia ovat myös Komisarion pohdinnat elämästä sekä hänen lainauksensa historian suurilta ajattelijoilta, joitten huomiot sopivat edelleen tämänkin päivän menoon.

Leppoisan, mutta koukuttavan rikoskirjallisuuden ystäville Donna Leon on loistava valinta. Kirjat eivät ole paksuja, joten niitten lukeminen ei vie liiaksi aikaa, mutta viihdyttävyys on huippuluokkaa. Henkilöhahmojen tavallisuus ja samalla outous on suoraan jokapäiväisestä elämästä. Kun ajattelee, niin lopulta hyvin harvat meistä ovat ihan tavallisia.

Donna Leon: Uskon asia, Komisario Guido Brunettin tutkimuksia. Otava 2012. Suom. Kristiina Rikman.

Englanninkielinen alkuteos: A Question of Belief, 2010.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuvat ja tv, Kirjallisuus

Kuningas Korppi

Robin Hood ratsastaa jälleen! Tästä miehestä, legendasta, on kirjoitettu niin paljon kirjoja, tehty elokuvia ja muuta, että luulisi sen olevan jo loppuun kaluttu aihe. Kuitenkin Stephen R. Lawhead onnistuu tekemään hänestä jännittävän, mytologisen fantasiaseikkailun. Kuningas Korppi kertoo siitä, miten Robin Hoodista tuli henkipatto, ja miten hän tapasi apurinsa Munkki Tucin ja Pikku-Johnin. Se on myös kasvutarina siitä, miten huikentelevaisesta kuninkaan pojasta kasvaa kansaansa puolustava, kekseliäs mies.

Huomaa heti, että kirjailija on perehtynyt muinaisen Englannin historiaan ja tietää tasan tarkkaan, mitä silloin oikeasti tapahtui. Sitähän me emme kukaan tiedä, onko Robin Hoodia oikeasti ollut vai onko hän vain sen ajan bardien mielikuvituksen tuotetta. Silti tarinatkin syntyvät yleensä totuuden pohjalta, joten on hyvin todennäköistä, että jossain päin Englannin muinaista valtakuntaa, jossa Frankint, Saksit ja muut taistelivat keskenään, on ollut maantierosvo, joka on kelvannut sankarimme esikuvaksi. Kuten kirjailija loppusanoissaan kertoo, on todennäköistä, että meidän tuntemamme Robin Hood, Sherwoodin metsästä, ei ole alunperin lainkaan sieltä. Tämä johtuu siitä, että siihen aikaan bardit sijoittivat laulujensa tarinat aina ihmisten lähiympäristöön, jotta niihin oli helppo samaistua. Niinpä kirjan Robin Hood onkin walesilaisen kuninkaan poika, joka pakenee Frankkeja metsiin, uskollisten ystäviensä avustuksella.

Kirja on hieno sekoitus erittäin hyvää kerrontaa ja jännittäviä juonen käänteitä. Se ei ole pelkästään Frankkien kiusaamista, vaan myös tarinaa siitä, miten Robin Hood kasvaa miehenä ja miten monet hänet pettävät. Kirja on Stephen R. Lawheadin Rovin Hood -sarjan ensimmäinen, joten odotan jo innokkaasti saavani käsiini sarjan seuraavan kirjan. Sillä lopussa näemme, miten Robin Hood ei voi enää luottaa kuin itseensä ja omaan kansaansa, kaikkien muitten petettyä hänet. Näin ollen seuraavassa kirjassa toiminta on varmasti suuremmassa osassa kuin ensimmäisessä. Odotan jo sitä, miten hän todellakin ryhtyy kiusaamaan valloittajia ja sitä, miten etenee hänen ja Lady Marianin suhde, sekä miten sitä tulee sekoittamaan Sir Guy de Gysburne, jonka Robin saattoi naurunalaiseksi.

Joku voi nyt ajatella, että on aika lapsellista lukea Robin Hoodista  kertovia tarinoita. Hän hän on lähinnä nykyisin lasten hahmo, ja hänestä on tehty niin paljon parodiaakin, että hän on menettänyt mielenkiinnon ihmisten silmissä. Kenties juuri siksi, tahdonkin lukea hänestä ihan varteenotettavaa fantasiatarinaa, joka pohjautuu tosipohjaisiin seikkoihin, jotka on onnistuttu kaivamaan jostain historian hämärästä. Ja kiitos populaarikulttuurin, ensimmäinen Disneyn elokuva, jonka muistan vaikuttaneen minuun oli nimenomaan Robin Hood. Joten ihan turha ruveta nyt sitten ivailemaan häntä, sillä hän on ollut suuri innoituksen lähteeni lapsuuteni leikeissä.

Sitten vielä huomautan, että olen käyttänyt tässä hahmoista niitten kaikkien tuntemia nimiä, mutta kirjassa osa heistä esiintyy hieman eri nimillä, johtuen siitä, että he asustelevat Walesissa eivätkä Englannin puolella Sherwoodin metsässä. Luettuanne kirjan tiedätte kuitenkin tarkkaan, kuka on kukin.

Stephen R. Lawhead: Kuninkas Korppi, Robin Hood 1. Jalava, 2010. Suom. Mika Renvall.

Englanninkielinen alkuteos: Hood, 2006.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuvat ja tv, Kirjallisuus

Kukkien kieli

Tällaista kevyehköä, mutta dramaattista kirjallisuutta lukee mielellään. Kukkien Kieli tarttui mukaani kaupasta juuri sen nimen perusteella. Olen nimittäin ollut tietoinen tästä Viktoriaanisen ajan romanttisesta kanssakäymismuodosta, mutten koskaan lukenut siitä enempää. Tässä kirjassa tuo kieli sekoittuu surumieliseen selviytymistarinaan, kun orpo ja koditon Victoria taistelee tiensä lasten ryhmäkodeista kohti menestyvää aikuisuutta ja omaa perhettä. Hänen tarinansa koskettaa ja turhauttaa, koska se on todellisuutta niin monelle lapselle ennen ja nyt.

Kukkien Kieli kertoo hienovaraista tarinaa siitä, miten hylätystä vauvasta kasvaa vihainen ja pettynyt lapsi, kunnes hän löytää kodin naisen luota, joka myös itse on rikkinäinen. Heidän kasvamistaan ihmisinä, varovaista liikehdintää kohti parempaa, lukee ahmimalla. Victoria ei oikein osaa kommunikoida ihmisten kanssa ja lopulta hän oppii keinon, joka on hänelle sopiva; kommunikoimaan kukkien kielellä. Tässä kielessä jokaisella kukalla on oma merkityksensä, ja sen tietävät vain ne, jotka ovat vaivautuneet ne opettelemaan.

Victorian tarina on karua ja koskettavaa luettavaa. Hän ei luota keneenkään, ei itseensäkään, eikä myöskään usko voivansa olla rakastettu. Hän on hylätyn lapsen stereotyyppinen kuvaus, mutta silti täynnä toivoa paremmasta. Ainoa asia, missä hän on oikeasti hyvä on kukkien kanssa työskenteleminen ja ironisesti hän päätyy hääkukkien sitojaksi tarinan edetessä. Tässä häntä auttavat yllättävät ystävät ja hänen kokoamansa kuvateos kukkien kielestä, josta morsiammet voivat valita haluamansa merkitykset.

Lukijalle tämä kirja on kutkuttava, sillä vaikka Victorian taistelu kohti parempaa koskettaa, itseäni kiinnosti enemmän se, mitä itse voin oppia kukkien kielestä. Voisi sanoa, että se avasi mielenkiintoisen näkökulman siihen, mitä kenelläkin on kukkapenkissä. Kirja myös lisäsi tiedonjanoa kukkien kieltä kohtaan, kenties löydän itseni jonain päivänä lukemasta Viktoriaanisen ajan opasta aiheeseen. Tai mikä olisi vielä ihmeellisempää, istuttamasta kukkapenkkiä, jossa kukoistaisivat punaiset ruusut (rakkaus) tai kitkemässä ohdaketta (ihmisviha). Itsehän en ole mikään viherpeukalo, mutta täytyy myöntää, että tästä eteen päin katson kukkakaupassa tarkemmin, mitä hankin ja kenelle. Toisaalta tämä avaa mahdollisuuden antaa hienovaraisia viestejä ihmisille, jotka eivät tiedä kukkien kielestä mitään.

Kukkien Kieli on kirja, joka kannattaa lukea mielenkiinnolla ja ajan kanssa, koska sitä ei voi laskea käsistään. Voitte päätellä sen siitä, miten pian tämä bloggaus ilmestyi edellisen jälkeen. Enemmän tämä kirja on tietenkin naisille, mutta miehet, jos tahdotte yllättää naisenne, suosittelen edes tutustumaan kirjan lopussa olevaan Victorian kukkaiskieleen. Sieltä löytyy myös keltainen ruusu, jota toivottavasti ette kovin usein rakkaillenne anna (uskottomuus).

Vanessa Diffenbaugh: Kukkien kieli. WSOY, 2012. Suom. Leena Tamminen.

Englanninkielinen alkuteos: The Language of Flowers, 2011.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Jane Austen -lukupiiri

Olen tällä hetkellä siirtymässä dekkaripitoisesta lukemisesta kohti pehmeämpää kirjallisuustta. Olen usein ottanut Jane Austen -lukupiirin käteeni kirjastossa, mutta vasta nyt viimein lainasin sen. Jane Austen itse ei ole koskaan minua sytyttänyt, mutta kirja, joka on kirjoitettu hänen kirjojensa ympärille kiinnosti. Minun ei myöskään tarvinnut pettyä tämän kirjan parissa. Mielenkiintoista ihmiskuvausta ja sitä, miten kirjallisuus nivoutuu oikeaan elämään ja saattaa yhteen, mitä erilaisempia ihmisiä.

Kirja alkaa siitä, kun yhteen kokoontuvat Jane Austenin kirjoja rakastavat ihmiset. Heitä on viisi naista ja yksi mies. Ainoastaan lukupiirin moottorina toimiva Jocelyn tuntee heidät kaikki. Jokaisella on kuitenkin syynsä osallistua tähän lukupiiriin ja pohtia omaa elämäänsä siellä luettavien kirjojen kautta. Samalla lukija saa rautaista tietoa itse Jane Austenista ja hänen kirjoistaan. Saattaa olla, että tulevaisuudessa innostun lukemaan vaikka Ylpeyden ja Ennakkoluulon, joka kököttää äitini hyllyssä.

Kirjailija, Karen Joy Fowler, kuvaa taitavasti näitä kuutta erilaista ihmistä. Sitä miten he ovat päätyneet mukaan lukupiiriin ja sitä, mikä heistä on tehnyt sellaisia ihmisiä kuin he ovat. Fowler käyttää myös mielenkiintoisesti hyväkseen kirjan kerrontaa. Se on me- muodossa, joten lukijasta tuntuu, että hän on yksi lukupiiriläisistä. Silti kertoja on kaikkitietävä ja näin hänestä saa sen kuvan, että hän on Jocelyn. Voisi luulla, että tällainen kertojan muodon sotkeminen vaikeuttaisi lukemista, mutta oikeasti se oli erittäin taitava tyyliseikka. Kertoja teki kirjasta erittäin mielenkiintoisen lukea.

Kirjaa on helppo lukea ja vaikka se herättää ajatuksia, se ei ole liian hankala tai valtaa ajatuksia liiaksi. Kirja ei myöskään ole paksu ja painava, vaan hyvää kesälukemista. Se mahtuu hyvin vähän isompaan käsilaukkuun ja kulkee siksi mukana vaikka rannalle. Tämä kirja sopisi hyvin myös sellaisten ihmisten luettavaksi, jotka tuntisivat Jane Austenin minua paremmin. Kirjan lukeakseen ei toki tarvitse tuntea Austenin tuotantoa, mutta uskoisin siitä jäävän enemmän käteen, kun tietäisi kaikki puheissa olevat kirjat. Kirjan takana on myös kattavat selostukset Jane Austenin tuotannosta ja siitä on oivallista apua, kun herää kiinnostus jotain tiettyä kirjaa kohtaan.

Ottakaa siis tämä kirja käteenne, hyvä asento riippumatossa ja nautiskelkaa soljuvasta kerronnasta ja mehevistä hahmoista.

Karen Joy Fowler: Jane Austen -lukupiiri. Johnny Kniga 2005. Suom. Arja Kantele.

Englanninkielinen alkuteos: The Jane Austen Book Club, 2004

2 kommenttia

Kategoria(t): Elokuvat ja tv

Kultainen Leikkaus

Nyt voin myöntää, että olen koukuttunut David Hewsonin Nic Costa-dekkareihin. Löysin kirjastosta sarjan kolmannen kirjan ja en voinut kieltää itseäni lainaamasta sitä. Kesti toki hetken, että sain kyseisen kirjan luettua, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä kirjan kanssa. Kirja on edelleen taattua laatua dekkarin ystävälle ja juonet tuntuvat tiivistyvän kirja kirjalta.

Tällä kertaa Nic Costa kumppaneineen saa vastaansa mielestäni ensimmäistä kertaa arvoisensa vastustajan. Mukana ovat myös Italian salainen poliisi SISDE ja yllätyksekseni myös FBI. Yhdessä he kaikki alkavat jäljittää Roomaan saapunutta amerikkalaista sarjamurhaajaa. Kuten arvata saatta eivät osapuolet ole täysin tasapuolisia sillä niin SISDE kuin FBI:kin salaavat tietoja poliisilta ja toisin päin. Kehittyykin mielenkiintoinen valehtelun ja kertomatta jättämisten verkko, joka hitaasti kiristyy kohti murhaajaa. Samalla paljastuu, että murhaaja ei olekaan vain satunnaisesti räiskivä hullu, vaan hän on mies jolla on tehtävä.

Avukseen Nic Costa saa nuoren FBI agentti Emily Deaconin, jolla on henkilökohtainen syy saada murhaaja kiinni. Tämä tuo soppaan vielä lisää jännitettä sen lisäksi, että Nic ja Emily tuntevat kasvavaa kiinnostusta toisiaan kohtaan. Lopulta tapahtumat huipentuvat jännittävään paljastustilaisuuteen Pantheonin temppelissä pommien ja salaisten agenttien paljastaessa tietojaan. Kirja loppuu kutkuttavaan tilanteeseen, jossa ei voi olla varma, mitä Nic Costalle ystävineen tapahtuu ja jatkuuko dekkareiden sarja vielä jatkossakin, sillä kirjan juonittelut menevät niin pitkälle, että vaarassa ovat useammatkin työpaikat kuin vain Nic Costan.

David Hewson osaa tosiaan tiivistää tunnelmaa hitaasti yltyvällä kierteellä, kun juoni kehittyy. Kun kirjan ottaa käteensä, se todellakin vie mennessään ja sitä lukee mielellään. Kirjan kieli on jotenkin hypnotisoivaa tai kenties voisi sanoa, että runollista. Tämä sopii yhteen sen kanssa, että brutaalitkin tapahtumat saavat näyttämökseen ikuisen Rooman, joka on nähnyt jo kaiken. Hewson osaa kuvata myös niitä hetkiä loistavasti, jolloin Nic Costa ystävineen ei ole töissä, vaan he viettävät aikaa yhdessä, vaikka miettivätkin käsillä olevaa tapahtumaa.

On ollut kiinnostavaa seurata myös sitä, miten Nic Costan, hänen pomonsa Falconen ja työparinsa Peronin suhteet tiivistyvät kirja kirjalta. Hitaasti heistä tulee tiimi, joka tietää tahtomattaan, mitä toiset hautovat. Tämä pieni, mutta kiinnostava sivujuonne on hienosti rakennettu kaikkien kolmen kirjan sisään. Jokaisesta paljastuu hitaasti uusia puolia, jotka paljastavat hieman lisää näitten hahmojen taustoista ja siitä, miksi he ovat sellaisia kuin ovat.

Kuten aiemminkin, suosittelen, että nämä kirjat luetaan järjestyksessä. Tällä hetkellä olen hieman hätkähdyksissä, koska äitini aikoo lukea tämän kolmannen kirjan ennen toista kirjaa. Jonkin asteisena kirjaperfektionistina tämä hätkähdyttää minua, mutta omapa on asiansa.

David Hewson: Kultainen Leikkaus. Moreeni 2011. Suom. Tuija Tuomaala.

Englanninkielinen alkuteos: The Sacred Cut, 2005.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Hiuskarvan Varassa

Kaikki, jotka olette lukeneet aiemmin Eoin Colferin Artemis Fowl -nuorten kirjat, tulette pitämään todella paljon tästä aikuisten versiosta anarkistista ja sekopäistä menoa. Tarina kertoo ihan tavallisesta, entisestä rauhanturvaajasta Danista, joka toimii nykyisin portsarina kasinolla. Hänen elämänsä on puuduttavaa ja suhteellisen rauhallista, kunnes yksi kasinon emännistä, Connie, murhataan. Pahaksi onneksi Dan sattui pitämään Conniesta ja päättää etsiä käsiinsä tämän tappajan. Sikäli, kun miettii, niin ei mikään paras vaihtoehto Danille, mutta ei myöskään tappajalle.

Aluksi juttu vaikuttaa ihan selvältä ja syyllinenkin on jo näköpiirissä, mutta pian Dan huomaa, etteivät asiat olekaan kuten pitäisi. Connien lisäksi myös Danin toinen ystävä on kateissa tai tapettu. Ja koska tämä ei tietenkään riitä, sotkeutuu antisankarimme vielä kaikenlisäksi mafian peleihin ja poliisien välienselvittelyyn. Siinä tohinassa tästä rauhallisesta ja hieman traumatisoituneesta portsarista kuoriutuu entisaikojen rauhanturvaajakoulutuksen saanut, vaarallinen irlantilaismies. Se, joka hän on joskus ollut.

Kirja ei ole paksuudella pilattu, joten sen pystyy helposti lukemaan yhdessäkin illassa, sillä se pitää otteessaan mielettömillä juonenkäänteillä ja kutkuttavan hauskalla mustalla huumorilla. Tahti on niin hengästyttävä ja tapahtumat niin absurdeja, että sellaista harvemmin uskoisi sattuvan oikeassa elämässä. Toisaalta välillä oikea elämä on niin uskomatonta, että se peittoaa mennen tullen keksityn. Lopulta on todettava, että koska elämä on absurdia, tässäkin elämässä portsarista voi sukeutua vaarallinen rikollisten etsijä, jonka päässä kaikuvat entisten aikojen takaumat.

Eoin Colferin tyyli on niin makeaa ja hänen kiero huumorinsa uppoaa niin syvälle, että toivon hänen jatkavan kirjoittamistä myös aikuisille. Itse en vielä karsasta nuorten kirjojen lukemista, mutta voisin kuvitella, että itsensä vakavasti ottavat aikuiset tuskin menevät kirjaston sille puolelle. Jos kuitenkaan ei tunne Eoin Colferia entuudestaan, suosittelen tutustumaan hänen aikaisempaan tuotantoonsa, koska se kertoo hänestä jo paljon. Tämä mies on todellakin satujen saarelta kotoisin, sillä hänen tarinansa imee mukaansa ja saa haluamaan lisää.

Suosittelen Hiuskarvan Varassa -kirjaa kaikille, jotka pitävät äkkiväärästä huumorista, uskomattomista tyypeistä ja nopeasta kerronnasta, jossa ei aina tiedä, mikä on totta ja mikä ei. Huomaatte myös kirjaa lukiessanne, että sen nimikin on täynnä irlantilaista ironiaa.

Eoin Colfer: Hiuskarvan Varassa. WSOY 2011. Suom. Jaakko Kankaanpää.

Englanninkielinen alkuteos: PLUGGED, 2011.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus